Olen tänä syksynä kahlannut läpi Tommi Kinnusen romaaneja. Ihastunut, pakahtunut, vaikuttunut. Nyt näistä Kinnusen historiallisista romaaneista oli minulta lukematta enää tämä Kaarna. Tarinan keskiössä on kaksi henkilöä, iäkäs Laina ja hänen aikuinen poikansa Martti.
Laina on sairastunut vuosia sitten muistisairauteen. Nyt kuolema alkaa olla lähellä. Aikuiset lapset Martti, Eeva ja Marja saapuvat sairaalaan jättämään hyvästit äidilleen.
Martilla on ihan hyvät välit siskoihinsa, mutta hän kokee silti kaksosten rinnalla olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, jakojäännös. Kaksoissiskoilla Eevalla ja Marjalla on vilkkaat elämät etelässä, kun taas Martti asuu yhä poikamiehenä kotikylällään ja tekee kunnalla auraustöitä. Martti oli jäänyt huolehtimaan äidistään.
Laina on ollut lapsilleen ankara ja etäinen äiti. Nyt Lainan kuolinvuoteen äärellä Martti haluaisi muistella menneitä ja kysyä asioista suoraan. Hän haluaisi viettää aikaa siskojensa kanssa. Eeva ja Marja sen sijaan tahtovat saada nopeasti hautajaisjärjestelyt kuntoon, palata etelään ja jatkaa elämäänsä.
Lukija pääsee seuraamaan Lainan elämää ajassa taaksepäin, 2000-luvulta kohti 1940-luvun traagisia sotakokemuksia. Neuvostopartisaanien hyökkäys kesällä 1944 muutti Lainan elämän ja rikkoi hänet.
Tommi Kinnusen Kaarna on romaani naisten ja lasten sodasta, ylisukupolvisista traumoista ja puhumattomuudesta. Kaarnassa on sivuja vain kaksisataa, mutta se kätkee kansiensa väliin ison, raskaan, riipaisevan tarinan. Kerronta on kinnusmaisen vaivatonta, yhtä aikaa hienovaraista ja vähäeleistä, kaunistelematonta ja täyteläistä. Olipahan taas pakahduttavan koskettava ja kaikin puolin hieno teos!
Miehet puhuvat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista – saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin.
WSOY, 2024
