Ja taas minä löysin itseni Tommi Kinnusen seurasta. Lopotti on itsenäinen jatko-osa Kinnusen esikoisromaanille Neljäntienristeys.
Kinnusen tuorein teos Pitkä aukea herätti minussa halun saada tietää lisää niin Johanneksen sokeasta siskosta Helenasta kuin myös Johanneksen pojasta Tuomaksesta. Ilokseni Helena ja Tuomas ovat tämän Lopotin päähenkilöitä.
1950-luvulla yhdeksänvuotias Helena lähetetään pohjoisesta kauas etelään Helsinkiin sokeainkouluun. Helena ei tahtoisi lähteä pois perheensä luota. Muutos on valtava, mutta hiljalleen hän opettelee ison kaupungin tuoksut, äänet, askelmäärät.
1990-luvulla Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa omasta halustaan etelään ja aloittaa opiskelut Turun yliopistossa. Hän tahtoo täyttää vaatimukset ja odotukset, mutta salaa hän haaveilee omasta perheestä.
Lopotissa on keskiössä kaksi ihmistä, jotka kumpikin kokevat sivullisuutta. Helenan erottaa muista sokeus, Tuomaksen homoseksuaalisuus. Ennakkoluulojen täyttämässä maailmassa ei ole helppoa rakentaa omaa identiteettiään, löytää omaa paikkaansa. Kumpikin joutuu kulkemaan pitkän matkan päästäkseen elämään omannäköistään elämää.
Minulla alkaa loppua sanat kesken näiden Kinnusten kirjojen kanssa. Voisin laittaa tähän kaikki samat adjektiivit, joilla olen kuvaillut aiemmin lukemiani Kinnusia. Lopotti on tarkkanäköinen, hienovireinen, pakahduttava. Haikea, melankolinen, raastava. Upea romaani tämäkin.
Näistä lukemistani Tommi Kinnusen romaaneista tämä oli kuitenkin vähiten minun mieleeni. Aikatasojen ja näkökulmien vaihtelut tekivät kirjasta vähän sekavan oloisen, enkä varsinkaan alkupuolella onnistunut pääsemään ihan kunnolla sisään Lopotin maailmaan. Mutta suosittelen silti tätäkin Kinnusen kirjaa!
WSOY, 2016
