Minulla oli Tommi Kinnusen täyteinen syyskuu. Nyt löysin itseni taas lukemasta yhtä Kinnusen romaania. Pintti on kolmenpäivänromaani, joka kertoo kolmesta lasitehtaalla työskentelevästä Tyynelän sisaruksesta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sodan jälkeiseen Suomeen, vuosille 1949-1951.
Kaatumatautia sairastava Jussi on herkkä, arka, hidas, tarkkasilmäinen. Jussin sisko Helmi on yksinhuoltajaäiti, joka ikävöi rakastettuaan. Kiivasluonteisella Raililla on Helsingissä menneisyys, mutta nyt hän on palannut takaisin kotikylään.
Pintissä on paljon sitä hyvää ja ihanaa, johon olen Tommi Kinnusen kerronnassa ihastunut. Ajankuvaus on jälleen kerran mestarillista, henkilöhahmot ovat inhimillisiä ja upeasti luotuja. Kerronnassa on yhtä aikaa hienovaraisuutta ja syvällisyyttä, keveyttä ja voimaa.
Kirjassa kuvataan paljon lasinvalmistusta. Aluksi luin kiinnostuneena eri työvaiheista, mutta romaanin edetessä aloin kokea myös hippasen raskaaksi ja tylsiksi näin seikkaperäiset selostukset. Romaanin nimi Pintti tarkoittaa lasinvalmistuksessa syntyvää jätelasia, opin kirjaa lukiessani muitakin uusia sanoja.
Epilepsiaa sairastava, ilmeisesti autistinen Jussi nousi lempparikseni Pintti-romaanin henkilöhahmoista. Jussia kiusataan, ilkutaan ja vähätellään, mutta onneksi muutama tehdaskylän asukas suhtautuu häneen myös lempeydellä. Jussi katselee maailmaa tarkkasilmäisesti, näkee kauneutta sudenkorennon väreissä ja näkinkuoren muodoissa, mutta kuormittuu herkästi. Onni ei ole tälle miehelle myötä, useamman kerran koin surua hänen puolestaan.
Nyt minä otan taukoa Kinnusesta. Minulla olisi lukematta vielä Ei kertonut katuvansa ja Kaarna. Molemmissa romaaneissa on ilmeisesti sotateemaa, enkä juuri nyt jaksa lukea sotajuttuja. Muutenkin olen lukenut viime aikoina liikaa surullisia, synkähköjä kirjoja.
WSOY, 2018
