Saatanallinen paniikki herätti kiinnostukseni jo ennen ilmestymistään. Törmäsin jossain Katri Ylisen haastatteluun ja laitoin silloin heti kirjan nimen korvan taa. Ja nyt marraskuussa eräänä hyvin myrskyisenä iltana minä otin kirjan luettavakseni.

Kirjassaan Katri Ylinen tutkii 1990-luvulla Suomessa vallinnutta järjetöntä saatananpalvontapaniikkia. Kyseinen aihe on minulle ennestään tuttu monista pohjoisamerikkalaisia tapauksia käsittelevistä true crime -podcasteista. Nyt oli kiinnostavaa saada samaan teemaan myös suomalaista näkökulmaa.

Kirja käynnistyy Katri Ylisen omilla Nokian vuosien lapsuusmuistoilla. Olen Katria vanhempi, elin ysärillä jo nuoruuttani, mutta miten suloisen samaistuttavia Katrin muistot ovatkaan. Pelättiin pallosalamoita ja juoksuhiekkaa. Kerättiin pieniä värikkäitä muovitutteja. Ja kuunneltiin silmät pyöreinä juttuja saatananpalvojista.

1990-luvulla Suomessa levisi saatananpalvontapaniikki. Moneen rikokseen yhdistettiin saatananpalvontaa, ja sanomalehtien lööpit kirkuivat rituaalimurhista. Hautausmailla kaadettiin hautakiviä ja kirkkoja poltettiin. Koululaisia varoiteltiin Noidan käsikirjasta. Roolipelien harrastajat ja metallimusiikin kuuntelijat leimattiin saatananpalvojiksi. 

Katri Ylinen tutustuttaa lukijansa muun muassa myöhäiskeskiajan noitavainoihin, hengellisiin saarnaajiin, pahamaineisiin murhakultteihin ja toinen toistaan kummallisempiin salaliittoteorioihin. Runsaudestaan huolimatta kirja ei lähde liiaksi rönsyilemään joka suuntaan, vaan Ylinen pitää fokuksen koko ajan saatananpalvontapaniikissa, sen syissä ja seurauksissa.

Vaikka kirjan aihe on raskas, Katri Ylisen kerronta on kepeää, hetkittäin jopa humoristista. Hyvä osoitus siitä, että tietokirjan ei tarvitse olla ryppyotsaista paasaamista, vaan vakavistakin aiheista voi kirjoittaa helppolukuisesti ja viihdyttävästi.

Kosmos, 2024